Muistosanat ämmin ympäri

Yhtheenä kesäpäivänä, 10. juulikuuta vuona 1924, pikku piika näki päivännävön. Hänen nimi tuli Klara Elise. Elämä oli kova ja ilman armoo, ja pikku Klarasta tuli ruokolapsi. Siksi ko hän itte oli ruokolapsi, hän ymmärsi hyvin minun ja minun sisaren tillaa. Hän ei koskhaan tehny eroitusta meän ja «oikkeitten» lapsenlapsiin välilä. Saima jo varhain tiettäät ette met piimä käskeet hänen ämmiksi, bestemoriksi. Hän näytti meile rakhautta sekä tevoissa ja sanoissa. Sitä en unheeta koskhaan.

Minun ensi muisto ämmistä oon ette mie näjen hänen käjen joka pessee tuvan klasit keltaisessa huonheessa toisela puolela tietä. Mie ja May olima justhiin farrinheet Annan ja Arnen tykö. Usseesti met pikkutyttäret laukoima tien yli ämmin ja äijin tykö. Sielä saima vaikka kotileivottuu nisujauholeippää, jonka päälä oli voita, marmelaattii tahi juustoo. Tahi sitte saima kleppmelkkii, joka oon maijossa keitetyt pannukakon ”klumput”. Hän saattoi kans kuosuttaat englantilaissii kalakakkoi, mikkä olthiin yksi hänen kulinaarisista spesiaaliteetiista. Sen jälkhiin saima istuut soofhaan lukemhaan Se & Höörii ja saaha lissää tiettoo kjendiksiin elämästä. Sitä blaaii meilä ei oikkeestansa ollu lupa lukkeet. Mutta luulen ette ämmi ei muistelu sitä kenelekhään.

Jo nuoressa ijässä piti ämmi harjaanttuut tekemhään raskasta työtä. Hän oliki joukon hyvänkuntoinen. Mie muistan ette hän laukoi ylös ja alas luokat sielä kotona Stallogargossa, ja mie tulin hänen pörässä, kovasti hengästynheenä. Hän oon yksi heistä jokka oon olheet inspirasjuuni minule, niin ette olen raavhaana alkanu kulkemhaan mettissä ja vaaroissa.

Ämmi rakasti luonttoo, ja hän sai kukat kassumhaan ylös kryysistä. Hän tiesi kuinka painathaan eli färjäthään villaa kasvuila. Usheesti mie olen kysyny häneltä appuu minun kutomistyön ympäri, ja olen saanu hyvviiki vastauksii. Ko hän ei itte ennää saattanu kuttoot vaikkeita mönsteriitä, niin hän jammisti kysyi ette mitä mie nyt kuon. Tämä sannoo paljonki minun ämmistä. Hänelä oli ilo tiettäät meän elämästä ja mitä met hääräsimmä.

Ämmi perusti paljon ihmisistä, ja varsinki meän pieniimistä. Minun viimi muisto hänestä oon silloin ko mie, minun mies Florian ja meän yksivuotinen Linus kävimä hänen tykönä Valasnuoran vanhoittenkoissa. Met tiesimmä ette hän oon kuolemassa. Met olima epäsikkarit ette kuinka paljon hän ymmärttää, ja sen tähen mie lähin ensistä yksin kattomhaan häntä. Hänen ensimäinen kysymys kuuluu – «miksi sinun mies ja poika ei ole myötä». Ko met tulima Linuksen kans, näjimä ette hän ilattui kovasti, vaikka voimat olthiin loppumassa. Hän muijoili ja puhuskeli Linuksele, mutta sitte menthiin silmät kiini ja hän piti levätä. Hän praamas Linuksen villatikkurii, ja kysyi vielä ette käveleekö poika jo. Ko Linus peekkaas seinhään missä oli Adrianin priimustus, hän oli täysin myötä. Ko tuli aika lähtheet, het heilutelthiin kättä toinen toisele. Mie olen niin uskomattoman iloinen ette ämmi sai opastuut Linuksheen. Samhaan aikhaan olen murheelinen ette Linus ei tule muistamhaan häntä. Mutta mie aijon muistela hänele oldemoorin, «ukin» mamman, ympäri.

Laulu Nidelven muistuttaa minnuu ämmin kirkkhaasta ja sievästä lauluäänistä. Luulen ette hän ei koskhaan unheetannu mistä hän oli pois. Hän ei koskhaan heittänu toivomasta, mutta oli rohkee vaikka vastatuuli oli kovaki. Nyt meilä oon tyhä muistoi Klarasta. Lepä rauhassa, bestemor, minun ämmirakas. Minun syämessä olet likelä.

Nidelven stille og vakker du er,
Her hvor jeg går og drømmer.
Drømmer om deg som jeg hadde så kjær,
Nu er det bare minner.

Den Gamle bybro er lykkens portal,

Sammen vi seiler i stjerners korall.

Nidelven, stille og vakker du er,

Her hvor jeg går og drømmer...

Langt i det fjerne bak fjellene blå

Ligger et sted jeg har kjær.

Dit mine tanker og drømmer vil gå,

Alltid du er meg så nær...