Yhtheenä kesäpäivänä, 10. juulikuuta vuona
1924, pikku piika näki päivännävön. Hänen nimi tuli Klara Elise. Elämä oli kova
ja ilman armoo, ja pikku Klarasta tuli ruokolapsi. Siksi ko hän itte oli ruokolapsi, hän ymmärsi hyvin minun ja minun sisaren tillaa. Hän ei koskhaan
tehny eroitusta meän ja «oikkeitten» lapsenlapsiin välilä. Saima jo varhain tiettäät
ette met piimä käskeet hänen ämmiksi, bestemoriksi. Hän näytti meile rakhautta
sekä tevoissa ja sanoissa. Sitä en unheeta koskhaan.
Minun ensi muisto ämmistä oon ette mie näjen
hänen käjen joka pessee tuvan klasit keltaisessa huonheessa toisela puolela
tietä. Mie ja May olima justhiin farrinheet Annan ja Arnen tykö. Usseesti met
pikkutyttäret laukoima tien yli ämmin ja äijin tykö. Sielä saima vaikka
kotileivottuu nisujauholeippää, jonka päälä oli voita, marmelaattii tahi
juustoo. Tahi sitte saima kleppmelkkii, joka oon maijossa keitetyt pannukakon ”klumput”.
Hän saattoi kans kuosuttaat englantilaissii kalakakkoi, mikkä olthiin yksi
hänen kulinaarisista spesiaaliteetiista. Sen jälkhiin saima istuut soofhaan
lukemhaan Se & Höörii ja saaha lissää tiettoo kjendiksiin elämästä. Sitä
blaaii meilä ei oikkeestansa ollu lupa lukkeet. Mutta luulen ette ämmi ei muistelu
sitä kenelekhään.
Jo nuoressa ijässä piti ämmi harjaanttuut
tekemhään raskasta työtä. Hän oliki joukon hyvänkuntoinen. Mie muistan ette hän
laukoi ylös ja alas luokat sielä kotona Stallogargossa, ja mie tulin hänen
pörässä, kovasti hengästynheenä. Hän oon yksi heistä jokka oon olheet inspirasjuuni minule, niin ette olen raavhaana alkanu kulkemhaan mettissä ja
vaaroissa.
Ämmi rakasti luonttoo, ja hän sai kukat
kassumhaan ylös kryysistä. Hän tiesi kuinka painathaan eli färjäthään villaa
kasvuila. Usheesti mie olen kysyny häneltä appuu minun kutomistyön ympäri, ja
olen saanu hyvviiki vastauksii. Ko hän ei itte ennää saattanu kuttoot vaikkeita
mönsteriitä, niin hän jammisti kysyi ette mitä mie nyt kuon. Tämä sannoo
paljonki minun ämmistä. Hänelä oli ilo tiettäät meän elämästä ja mitä met
hääräsimmä.
Ämmi perusti paljon ihmisistä, ja varsinki
meän pieniimistä. Minun viimi muisto hänestä oon silloin ko mie, minun mies
Florian ja meän yksivuotinen Linus kävimä hänen tykönä Valasnuoran
vanhoittenkoissa. Met tiesimmä ette hän oon kuolemassa. Met olima epäsikkarit
ette kuinka paljon hän ymmärttää, ja sen tähen mie lähin ensistä yksin
kattomhaan häntä. Hänen ensimäinen kysymys kuuluu – «miksi sinun mies ja poika ei
ole myötä». Ko met tulima Linuksen kans, näjimä ette hän
ilattui kovasti, vaikka voimat olthiin loppumassa. Hän muijoili ja puhuskeli
Linuksele, mutta sitte menthiin silmät kiini ja hän piti levätä. Hän praamas
Linuksen villatikkurii, ja kysyi vielä ette käveleekö poika jo. Ko Linus
peekkaas seinhään missä oli Adrianin priimustus, hän oli täysin myötä. Ko tuli
aika lähtheet, het heilutelthiin kättä toinen toisele. Mie olen niin uskomattoman
iloinen ette ämmi sai opastuut Linuksheen. Samhaan aikhaan olen murheelinen
ette Linus ei tule muistamhaan häntä. Mutta mie aijon muistela hänele oldemoorin,
«ukin» mamman, ympäri.
Laulu Nidelven muistuttaa minnuu ämmin
kirkkhaasta ja sievästä lauluäänistä. Luulen ette hän ei koskhaan unheetannu
mistä hän oli pois. Hän ei koskhaan heittänu toivomasta, mutta oli rohkee
vaikka vastatuuli oli kovaki. Nyt meilä oon tyhä muistoi Klarasta. Lepä
rauhassa, bestemor, minun ämmirakas. Minun syämessä olet likelä.
Nidelven stille og vakker du er,
Her hvor jeg går og drømmer.
Drømmer om deg som jeg hadde så kjær,
Nu er det bare minner.
Den Gamle bybro er lykkens portal,
Sammen vi seiler i stjerners korall.
Nidelven, stille og vakker du er,
Her hvor jeg går og drømmer...
Langt i det fjerne bak fjellene blå
Ligger et sted jeg har kjær.
Dit mine tanker og drømmer vil gå,
Alltid du er meg så nær...
